Alarm

Caltha palustris

Halun kasvioppia

Taide ja kulttuuri peilaavat luonnon ja ihmisen välistä suhdetta. Luonnon ja ihmisen välinen suhde vain on vaarassa tuhoutua. Kulttuurin ja luonnon yhteisevoluutio on uhanalainen, samoin kuin koko ihmishistorian jatkumo. Vaikka luonnolla on omat lakinsa ja kasvit ovat käyttäneet ihmistä hyväkseen kauemmin kuin ihminen kasveja, ihminen korjaa voiton – tuhoamalla, tainnuttamalla ja kuihduttamalla eliksiirinsä. Mehiläinen ei tosiaankaan selviä ilman kukkaa.

Nykyinen kasvitieteemme pohjaa kreikkalaisen filosofin Theofrastoksen esityksiin 300 eKr. Osa aihioista Luonne- ja rotuopeille lienee hävinnyt historian saatossa palaneiden kirjastojen myötä, mutta uusia teesejä on aina syntynyt tuhottujen tilalle. 

 

Carl von Linné (1707- 78) loi kasvien nimeämis- ja luokittelujärjestelmän 1730-luvulla. Häntä voi pitää myös ekologian isänä. Linné ymmärsi, että hakatun metsän tilalle on istutettava uutta kerkkoa ja syöpäläiset torjuttava biologisesti.

Vielä Linnén aikana kasvitiede kuului lääketieteeseen. Kukkasten sukupuolielämää ei ole onnistuttu ihmissilmin näkemään, mutta yrtti- ja luontaislääkinnän tiedetään tepsivän myös potenssilääkkeenä ja näitä konsteja soisi sovellettavan koululääketieteemme vaihtoehtona laajemmaltikin. Eri asia, tulisiko vaikkapa ottaa opikseen, miten lappalaiset hoitavat hirveää päänsärkyä painelemalla päänsä ympärille pieneksi silputtua kuusenkerkkää tai työntämällä otsansa niin lähelle tulisijaa, että iho melkein palaa, ja näin jatkaa kunnes on vaarassa tuupertua puolikuolleena niille sijoilleen.

Systema nature

Linné lähti Lappiin vuonna 1732 tiedeakatemian kehoittamana. Linnén Lapin-matka oli aikansa kulttuuriteko, se lisäsi kruunun tuntemusta pohjolasta ja yhtenäisti ainakin hetkellisesti Ruotsi-Suomen valtakuntaa. Reissunsa pohjalta Linné julkisti mullistavan Systema naturaensa 1735. Kasvien luokittelusysteemi, systemaattisen kasvitieteen ja kasviopin perusteet kirkastuivat kaiketi siis erämaassa. Kukaties Linnén seuraajista Lars Levi Laestadiuksen kasvion prässättyjä löytöjä nähdään Versailles´n linnassa jälleen syksyllä 2011 lennätettynä suoraan Keski-Suomen luontomuseosta.  

(Aiemmin julkaisematon osa Lappalaista mytologiaa edellä mainitulta ajanjaksolta on vastikään julkaistu suomeksi. Tätä ranskalaisen retkikunnan tuotetta ja kauan kaivattua käsikirjoitusta sekä kansanperinnekeruuta käsiteltäneen tässä blogissa myöhemmin, jos kovalevy suo.)

Tutkimusmatkallaan saamenmaahan Linné nimesi kohtaamansa kasvit ja piti päiväkirjaa pysähdyksistään pohjoisen jutausreiteiltä. Tallennettuna löytyy siis kappale elävää lappalaista luontosuhdetta lähes kolmensadan vuoden takaa. Linnén pohjoisen kasviston ja ihmisten tapakulttuurin yksityiskohtaiset kuvaukset kutkuttavat yhä kuin emi hettä ja seikkaperäiset tuokiokuvat osittain yhä elävästä lappilaisesta perinteestä hymyilyttävät. Linné hehkuttaa saamelaisten vihreää elämäntapaa; alkeellisista majoitusoloista ja viheliäisyyksistä viis – luonnonkansa näyttäytyy muisteluksissa neitseellisenä. Mikäs tulistellessa, kuin Gauguin konsanaan kummastellessa, keitä me olemme.

Pohjoisen ryydeistä saatavilla rohdoilla olisi sijansa kiireisen city-ihmisenkin elämässä. Saisiko olla pika-apua stressiin, koivunmahlaa anemiaan ja apatiaan? Maistui Tukholman herroillekin puolukka ennen vanhaan hanhenmaksalautasella. Linnén Kasvistoa kenttäretkellä käyttäessä saattavat tosin etelän variksella mennä juolukat ja kaarnikat sekaisin.

Linnéä on sanottu suomalaiseksikin. Hänen nimikkokukkansa Vanamo kuvaa suomalaisen luonteen jaloa vaatimattomuutta: Merkityksetön, Mitätön, Matalakasvuinen. Kukkeimmillaan kylmässä.

Nykyään Linné olisi Eduardo Kackin kaltainen biotaiteilija. Biotaiteessaan hän takaisi luonnon ja kulttuurin suhteen jatkumon koe-evoluutioina ja muuntaisi solun sisäiset prosessit musiikiksi. Tällaiset simultaanipartituurit eivät koettelisi luonnontieteilijäneron humanistista etiikkaakaan.

Sumpfdotterblume

Kirjallisuutta

Linné; Lapplands resa, 1867 – Wahlstöm & Widstrand. 

Linné; Lapin kasvit. SKS, 1991.
Das kleine Blumenbuch in vielen Farben von Rudolf Koch und Frik Kredel Im Insel Verlag, 1958.